Reissun viimeiset viikot menivät joutuin - sen lisäksi, että kampuksella riitti tapahtumaa ja menoa, kävimme vielä viimeisen kerran porukalla reissaamassa Alankomaiden sisällä, aiheuttaen yhden viikonlopun ajan pahennusta Rotterdamissa ja Den Haagissa. Reissusta selvittiin, vaikka den Haagin rantojen merituulet yrittivät parhaansa mukaan palelluttaa jokaisen reissulaisen, ja Rotterdamin päädyssä uni unohtui jokaiselta matkaajalta, kun lauantaista siirryttiin sunnuntaihin vain parin tunnin yöunien saattelemana. Kampuksella saatoin puolen vuoden urakkani loppuun ostamalla viimeiset kampusbaarin listoilta löytyvistä 52 olueasta, saaden urakastani muistoksi hyvin asiallisen näköisen todituksen "ykkösluokkaisesta olutasiantuntijuudestani" - mokoma paperi kun on vielä hollanniksi, saattaa ulkopuolinen luulla sitä virallisemmaksekin asiakirjaksi. Urakan loppuun päättäminen olikin loistava tapa jättää hyvästit Vesting'sille, jonka hintoja ja lupsakkaa asiakaspalvelua jään pakostakin kaipaamaan, puhumattakaan kaikista sieltä saaduista muistoista.
Viimeinen viikko oli hyvästien aikaa - sen lisäksi, että jouduin sanomaan hyvästit kaikille kavereilleni, jouduin myös hyvästelemään uskollisen reissuratsuni, pyöräni Rapunzelin. Hyvästit tapahtuivat kuitenkin pyörän kohdalla erittäin mieltä lämmittävissä tunnelmissa, kun myin 50 eurolla ostamani pyörän 60 eurolla eteen päin. Reissurahaa, katsos!
Läksiäisiä pidettiin useammassa pirtissä useampaan otteeseen - sunnuntai meni hyvästellessä kämppikset istuessamme ilta-auringossa syöden tekemääni pannukakkua ja juoden sangriaa, maanantai kului toisella puolen kampusta istuen iltaa reissun aikana läheisimmiksi tulleiden kavereiden kanssa. Ennen maanantain läksiäisiä napsimme vielä kuvia koko Erasmus -seurueen voimin, ja silmät vetisinä halasin kaikille kavereilleni hyvästit. "No! You cannot cry! If you cry, I'll cry! Just party on!" turkkilainen ystäväni komensi nähdessään tunteikkaan mielentilani. Lupasin olla kyynelehtimättä, joten keskittyimmekin loppuillan muistelemaan reissun kohokohtia - joista löytyikin reilusti nauramisen aihetta.
Näin ystäviäni vielä tiistaina ennen junaan nousuani, kun kävelin bussipysäkille heidän asuntonsa ohi. Olin edellisenä iltana luvannut Cissille, että kun heitän kampukselle perinteiseen tapaan lähtöni merkiksi kenkäparin puuhun, heitän sen hänen ikkunansa edessä olevaan koivuun. Useaa epäonnistunutta yritystä ja siitä seurannutta naurukohtausta myöhemmin killuivatkin reissulla puhkikävelemäni korkkarit puusta, ja tunsin olevani valmis jättämään Enscheden taakseni.
Kiitos Enschede ja Alankomaat. Vaihto säilyy varmasti läpi elämäni yhtenä tapahtumarikkaimmista ajanjaksoista ja mielessäni aina, mutta täytyy se sanoa -
On ihana palata kotiin.
