Irtiotto arjesta: Week 10 ja risat - Alppimaisemia ja kevätflunssailua

Saksasta palailtuamme arki jatkui suhteellisen tavalliseen tapaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta: olin onnistunut ottamaan reissultamme matkaan kevätflunssan, joka päätti viimeisimmän reissumme jälkeen palata kummittelemaan.

Heti Saksasta palailtuamme alkoi seuraavan reissun suunnittelu: pingutoverimme Jyväskylästä olivat vihdoinkin maaliskuun aluilla päässeet aloittamaan vaihtonsa Itävallassa, Innsbruckissa, joten laadunvalvonnan piti lähteä paikalle varmistamaan, että pojat edustavat ainejärjestöä kunnialla. Alpeilla itsellään ei tietenkään ollut mitään vaikutusta reissun päälle lähtöön....

Näin jälkeenpäin voin ainakin todeta, ettei minun kannata jatkossa toimia reissun suunnittelijana, sen verran ristiin menivät kaikki lento- ja juna-aikataulumme.

weird outdoors art,
Eindhoven edition

Keskiviikkona ampaisimme Juhon kanssa liikkeelle kampukselta 21.00 aikoihin. Reissu sai lupaavan alun, kun Juho huomasi heti alkuunsa unohtaneen passinsa. Onneksi kyseinen puute kuitenkin huomattiin jo kampuksen maaperällä, eikä vasta Eindhovenin lentokentällä, jonne olimme suuntaamassa. Lähtö kampukselta ei tuntunut yhtään kivuliaalta - edellisellä viikolla meitä hellineet helteet olivat painuneet takaisin piiloihinsa, ja sen sijaan sitkeä lumisade saattoi meidät matkaan. Hengelon asemalta alkanut junamatka kohti Eindhovenia päättyi kahta vaihtoa myöhemmin lähempänä kahta. Bussit noudattivat samaa linjausta, kuin Enschedessäkin, eikä yksikään bussi liikahtanutkaan puolen yön jälkeen. Kerta kyyditystä lentoasemalle ei järjestynyt, päätimme tappaa aikaamme tutustumalla paikalliseen yöelämään.

Jonka totesimme olemattomaksi.

W.O.A.E.E vol. 2

Noin tunnin keskustaa kierreltyämme ja todettuamme jokaisen paikan olevan kiinni, ponnahti mieleemme vaihtoehtoinen tapa tappaa aikaa, ja päästä lentokentälle - matkaa kun oli vain n. seitsemisen kilometriä, ja me reissulaiset kun kuitenkin olimme nuoria, reippaita opiskelijoita, niin mikäs siinä kävellessä? Eikun tuumasta toiseen! Kolmea harhareittiä ja muutamaa hyvinkin kummaksuttavaa paikallista taideteosta myöhemmin olimme kentällä. Kahvilat olivat jo auenneet, ja lähtöterminaalikin oli luvassa aueta ihan hetken päästä. Kahvit napattuamme ja lähtöaulaan päästyämme reissun paino alkoi vihdoinkin tuntua, ja torkahdimme mitä epäinhimillisimpiin asentoihin istumamme pöydän ääreen.

Torstai aamu lähtöaulassa lähti hyvin käyntiin, kun lennollemme oli herättyämme ehditty ilmoittaa portti, ja boarding oli alkamassa vartin sisään. Aurinko oli päässyt tunteroisen torkahtamiseni aikana salavihkaa nousemaan, joten Eindhovenin maaperältä noustessamme maisema oli kirkas ja vähäluminen. Lento ja laskeutuminen Milanoon tapahtui ongelmitta, ja lähempänä puoltapäivää olimmekin jo Milanon asemalla. Valitettavasti lisäksemme muutama muukin oli päätynyt samaan aikaan kanssamme kyseiselle asemalle, ja lipun ostoon jonotti meidän edellämme 100 ihmistä - meidän linjallemme yksistään. Kiusallisen pitkältä tuntuneen jonotuksen jälkeen tassusta kuitenkin löytyi lippu Innsbruckiin, ja junaan nappasimme menoevääksi jo viimesyksyisellä reilireissulla viha-rakkaus -suhteen muodostetusta Burger Kingistä ateriat, ja istuimme nauttimaan maisemista.

Maisemista huomasi lähes heti, milloin Italia vaihtui Itävallaksi. Veronan asemalla meitä viihdyttänyt aurinko painui pilveen, ja taivaalta alkoi tulemaan lunta vaakasuunnassa. Italian taivaanrantaa koristaneet vuoret olivatkin yhtäkkiä kaikkialla ympärillämme, kun juna syöksenteli syvien vuorten solien rinteillä. Kalle, yksi paikallisista vaihtareistamme, oli meitä asemalla vastassa, ja pikaisen, sekä varsin yksimielisen palaverin jälkeen päädyimmekin ensimmäisille reissuhuurteisille. Paikka, johon päädyimme, valmisti oman oluensa, ja millaiset oluet! Heitettyämme kamppeet majapaikkaamme, Kallen matalaan (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti - jätkän huone oli kuin palatsi!) majaan, jossa Kalle meidät ystävällisesti majoitti, suuntasimme takaisin kohti samaa kyseistä olutpaikkaa, mukanamme vahvistuksena toinen kolmesta paikallisesta vaihtaristamme, Markus. Viimeinen sankarimme oli onnistunut tulemaan kipeäksi kuluneella viikolla, joten jätimme hänet suosiolla sängyn pohjalle parantumaan. Illan kuluessa lisää vaihtareita liittyi seurueeseemme. Kaikki olivat suomalaisia, ja hetken aikaa kesti, ennenkuin meni perille, ettei näille tyypeille täytynyt puhua lontoota. Paikallisilla oli hieman enemmän virtaa, kuin meillä reissaajilla, joka kuitenkin tarttui meihinkin niin hyvin, että innostuimme jatkamaan matkaamme night clubienkin puolelle, vaikka edessä oli laskupäivä ja aikainen herätys.

Viimeinen, ja ainoa vähänkään
Aurinkoinen kuva, minkä Axamerista sai.

Perjantai lähti edellisen illan johdosta hyvin tukkoisesti käyntiin. Niskaan heitetyt sporttivarttikamppeetkaan eivät saaneet oloa sen valmiimmaksi rinteeseen, kun vaihtoon ei sattunut oikeita lautailukamppeita, vaan rinnevarustus muodostui softcell-takista, sekä tuulihousuista. Ilmaisen bussin kyydittämänä kuitenkin suuntasimme kohti vuorten keskustaa, ja siellä sijaitsevaa Axameria. Päivä oli pilvinen, eikä vihdoin rinnejunalla huipulle päästyämme, vuokravälineet jalassamme ylhäällä nähnyt edes eteensä, saatika ympäröiviä upeita maisemia. Akun kestosta saamistani varoituksista huolimatta otin kuvia kuin riivattu, niin innoissani olin kunnon rinteille pääsystäni. Ja rinteet olivat jostain aivan muusta maailmasta! Offroadit olivat aivan puuterilumilla, ja puuttomia keskuksen sijainnin vuoksi, ja virallisiakin rinteitä koristi kaunis kerros puuterilunta, joka teki laskemisesta täydellistä. Noin tunteroisen laskettuamme aurinkokin päätti viimein kunnioittaa meitä seurallaan, jolloin tietysti kamerastani loppui akku. "Eipä mitiä", tuumaskelin, kun kaivoin taskusta uskollisen N95:seni. Ja tietysti siitäkin loppui samantien akku. Tuntui, kuin itse aurinko olisi virnuillut minulle taivaalta, niin upea oli keskipäivän keli, ja sen valaisemat maisemat, joista en voinut ottaa kuvia.

Ruokailuja ja teamin lisäystä myöhemmin jatkoimme laskuja. Laskujen aikana napattiin vielä yksi seuralainen seurueeseemme, ennen kuin totesimme laskuaikamme lähenevän loppujaan, ja päätimme kruunata päivän kunnon haasteella - Axamerin yksinäisellä mustalla rinteellä, joka oli ainoa rinne erillään muista, omalla huipunseinustallaan täysin. Rinteen huipulle meni hissi, mutta.... kyseinen rinne oli musta, koska siinä ei minkään järkevän määritelmän mukaan ollut rinnettä! "Rinne" koostui offroadista, ja kauan huoltamattomana olleesta kumparimäestä, jota ei meinannut kaiken puuterin alta ensinnäkään erottaa. Ihmeellisiä suorituksia ja muutamaa puskaa myöhemmin olimme kaikki kuitenkin ehjin nahoin takaisin alhaalla, huolena ainoastaan se, oliko puolet kertaimistosta jääneet matkan varrella törmäämiini pensaisiin? Vaatteet olivat kuitenkin myöskin suoriutuneet urakasta sen verran kunniallisesti, että Axamerista päästiin poistumaan ehjin housuin.

Kämpille päästyämme teimme ruokaa, ja otimme pienet torkut. Näin ainakin suunnittelimme, ennenkuin lähempänä kymmentä havahduimme takaisin elävien kirjoihin. Tilanne vaati mäkkärin jäätelöä, ja niinpä suuntasimme kohti keskustaa. Jäätelöllä juonimme päiväämme jatkoa, mutta jokainen oli päivän rinteen jäljiltä niin kuollut, että totesimme yksien huurteisten toimivan todella hyvin yömyssynä, ja yhtiä korppikotkassa nautittuja maltaisia myöhemmin olimmekin jo unten mailla.

Lauantaina päätimme suunnata takaisin rinteeseen. Edelliseltä päivältä päälle hankittu touch oli liian kova hukattavaksi, ja sängyn pohjaa alkureissun majoittanut Ottokin tervehtyi tarpeeksi liittyäkseen lasketteluseurueeseemme. Markus rikkoi sen sijaan kaikki tapansa, ja oli rinteessä jo etuajassa ennen meitä, joten nappasimme neljästään bussin ja suuntasimme hänen seurakseen.

Maisemat kelvannee

Keli oli päättänyt parantua edellisestä päivästä, ja päivä muutenkin hymyili, kun valitsemamme laskettelumesta oli kaikinpuolin edellispäiväistä Axameria edullisempi. Akkuakin kun löytyi tälläkertaa niin kamerasta kuin puhelimeltakin, sai paikasta otettua kuviakin. Maisemat olivatkin kuin suoraan bond-leffoista, ja muutaman ensimmäisen laskun ajan rinteitä alas kiitäessä ei voinut kuin kuvitella vanhan kunnon bond-tunnarin soimaan taustalle.

Aivan kuin itse rinteiden upeus ja kelin kauneus ei olisi riittänyt, löytyi paikalta vielä ehdottomasti paras asiakaspalvelija, johon olen tähän mennessäni törmännyt - herttaista suht. pienehköä rinnekahvilaa pitävä pelkkää saksaa sepostava ukko sai asiansa sepostettua pelkällä asenteellaan, kun kielestä ei ottanut mitään selvää, ja hyvän asenteen ja hauskojen juttujen lisäksi mies toimitti tilaukset ulkona oleviinkin pöytiin hetkessä. Lisäksi paikasta sai niin taivaallista kakkua, että se oli kokonaisuudessaan kuin pieni pala taivasta upeiden maisemien keskellä.

Down under

Aiemmin, kuin olisimme halunneet rinteet menivätkin jo kiinni. Kello neljä tuli kuin varkain, ja paluu keskustaan oli edessä. Kovasti iltaa juonittuamme päädyimme takaisin samaiseen olutpaikkaan, jossa olimme torstaimme viettäneet, ja jälleen kuin varkain kello pääsi lipsahtamaan yli puolen yön, ja lähemmäs kahta, jolloin päätimme lähteä testaamaan uuusia maisemia. Kohdekadullamme jokainen kapakka oli kaariholveen rakennettuna, ja auki niin kauan kuin asiakkaita riitti. Tässä vaiheessa iltaa seurueestamme oli karsiintunut pois Otto, Kalle, ja Kimi, tuttavuutemme kahdelta ensimmäiseltä päivää, joka liittyi oman lauantaipäiväisen reissunsa päätteeksi seuraamme. Sen sijaan Jemina, joka Kimin tapaan oli tuttumme kahdelta ensimmäiseltä päivältämme maassa, joka myös oli ollut reissussa muualla laskemassa, jaksoi jatkaa juhlintaa. Ekana kohteenamme oli mukava australialais-teemainen "Down under", joka kuulemma aiempinakin vuosina on ollut vaihtareidemme suosikkipaikkoja, enkä ihmettele. Palvelu pelasi, hinnat olivat hyvät, musiikki sopivan rokahtavaa, ja ihmiset rentoja. Ilta päättyi omalta osaltani neljän jäljestä, kun univelat ja lasketteluväsymys alkoivat viimeinkin painamaan päälle, mutta loput suomalaisista sankareista valloittivat kaariholvimestoja vielä pari tuntia, aina auringonnousun saakka.

Sunnuntai päätti ilahduttaa meitä tuulella, joka melkein nostatti keveimmän kulkijan ilmaan. Keli ilahdutti, sillä aamusta keliä ikkunan läpi katsoessa alkoi päätös olla menemättä enää sunnuntaina rinteeseen kaduttamaan. Myöhemmin tuulessa Innsbruckin katuja talsiessani olin hyvinkin onnellinen etten ollut solaa korkeammalla.

Sunnuntaille suunniteltu lepopäivä muuttuikin yhtäkkiä hektiseksi, kun juna-asemalle hakemaan lähtemiemme puolen yön lippujen sijaan saimmekin kouriimme 17:25 liput, saatteenaan sanat train full. Jäljellä olevat kaksi tuntia käytettiin sitten ruokailuun ja pikaiseen pakkaamiseen, mutta aiemmin kuin olisimme toivoneet istuimme jo junassa kohti Veronaa ja Milanoa.

Maanantai ja loppuviikko. Maanantai meni lähes kokonaan reissatessa ja odottaessa kulkuvälineitä. Takaisin kampuksella oltiin viimein vasta 17:00 lähes 24 tunnin reissaamisen jäljestä. Arki pyörähti käyntiin hyvinkin laiskasti tulevina päivinä, ja vielä tätäkin kirjoittaessa tuntuu, että reissu olisi herättänyt aiemmin myllänneen kevätflunssan uuteen uskoonsa. Mutta hyvät huvit vaatii näköjään oman hintansa. Mutta oli reissu sen väärti! Ensi viikolla onkin jo keskiviikkona suuntama kohti Suomea, ja oman kotipöydän antimia pääsiäisen johdosta.

JENNA-EDITION:

Kävin tsekkaamassa Itävallassa meidän ainejärjestön opiskelijoita, jotka on siellä vaihdossa. Keli oli upea, maisemat upeita, rinteet fantastisia ja kaupunki (Innsbruck) oli yleisestikin mieluisa. Tuun ensi viikosta Iihin, be there! Ps: kun ollaan molemmat vähän varakkaampia meidän pitää mennä katsomaan valaita.

Ps: vaihtokämpältä on hyvä löytyä aina kirkasta, nimittäin toimii pahimmassa tapauksessa desinfiointiin ihan tehokkaasti, jonka jouduin äsken toteamaan kun onnistuin kiskomaan etusormeni auki ulko-oven kulmaukseen. Hyviä viikonloppuja sinne Suomeenkin vaan!