Oulun kentällä minua odotti jäätävät check-in ruuhkat, joista selviydyin kuitenkin suhteellisen kunniakkaasti. Hirveiden jonojen lisäksi tietysti tällä kertaa oli se ainoa kerta, jolloin joudun junnaamaan turvatarkastukseen, ja käymään läpi jos minkäkinlaista tarkastusta (Note to self: kokomusta pukeutuminen, iso huivi ja lakki eivät ole toivottu varustus lentäkentälle mennessä, etenkään silloin, kuin konematkatavaroihin lukeutuu pelkkää elektroniikkaa).
Oulu-Helsinki lento meni yhtä mutkattomasti kuin aina. Väsymys painoi päälle, vaikka alla oli jo kolme kuppia kahvia, ja hermostus siitä, mitä kaikkea tärkeää kotosalle jäi, alkoi painamaan päälle. Päätin suunnistaa kohti lähintä tarjoilupistettä vanhan kunnon "kello on jo kaksi jossain päin maailmaa" -verukkeen turvin ostamaan itselleni jotain mieltä rauhoittavaa. Kello oli 07.20, ja näennäisesti kaikilla muillakin kanssamatkustajillani oli tuo sama veruke ollut mielessään, sillä molemmat lähtöporttini viereiset tarjoilupisteet olivat tupaten täynnä, ja porukkaa riitti vielä jonoksi saakka. Vilkaisu hinnastoihin sen kuin sementoi päätökseni jättää jonottaminen muille.
Lento Helsingistä Amsterdamiin sen sijaan oli enemmän, kuin onnistunut, kun vierustovereikseni pomppasi kohtalontoveri matkallaan vaihtoon Taiwaniin, sekä "Hollannin Harri", täyspäiväisesti Twentessä opiskeleva suomalainen opiskelija, joka osasi neuvoa rakkaalla äidinkielellämme kaiken mitä Hollannista ja Enschedestä tietää oli tuleman. Lento meni keskustellessa nopsaa, ja sain myrkkynikin koneesta kolme euroa halvemmalla, kuin kentällä.
Kaikkien laukut tulivat enemmän tai vähemmän ehjinä perille, ja toisella koneella saapunut Juhokin löytyi ongelmitta. Burger Kingin raikkaiden ja ravitsevien aterioiden jälkeen otimme junan allemme, ja suuntasimme kohti lopullista määränpäätä - Enschedeä.
Manasin koko matkan ajan mielessäni laukkujeni turhan kookasta kokoa, ja liian talvista sisältöä - lämpöä kun seudulla oli jo aamusta +10 astetta, eikä lumesta näkynyt jälkeäkään. Sään tarkistaminen ennen reissuun lähtöä olisi sittenkin ollut hyvä idea, mutta Mikaelin syksyllä itseeni tartuttama laissez-faire -asenne oli tässäkin asiassa saanut minusta niskavoiton.
Määränpään juna-asemalla meidän kolmikon tiet erosivat poikien suunnatessa kohti keskustaa, ja minun matkatessani kohti kampusaluetta. Astuessani bussiin olin ensimmäistä kertaa oman onneni varassa saavuttuani Hollantiin, mutten kuitenkaan mennyt kuin yhden pysäkin sivu suun oikeaan päämääräni nähden, eli suhteellisen hyvin omasta mielestäni. Pian minulla olikin jo asuntoni avaimet kourassa, ja lähdin kohti taivallustani kohti asuntoani (n. 2km matka, asuntoni avaimen luovuttaja osasi ystävällisesti informoida. Naurahti kun ilmoitin olevani kävellen, "Good luck, you'll need it", ja nyökkäys kohti laukkujani). Kokeiltuani sisäänpääsyä kahdesti väärällä ovella, sain vihdoin paikallisopastusta siitä, kuinka pyramidin-malliset asumuksemme toimivatkaan, löysin itseni oikealle ovelle, ja omaan valtakuntaani.
Ylpeänä suorituksestani pistin levolle, mielessäni ajatus "vain parisenkymmentä minuuttia"... Ja heräsin Day Two:n puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti